to breathe and be what we will read

Istuin eilen illalla hetkisen terassilla nauttimassa lämpimästä loppukesän illasta. Ilmassa tuoksuu jo lähestyvä syksy ja sadonkorjuu. Päinvastoin kuin monille ihmisille, minulle syksy on aina ollut uusien alkujen aikaa. Auringonpaisteen osuminen punaisiin pihlajanmarjoihin tuo aina mieleeni uudet asiat, ihmiset ja kokemukset. Ensimmäisen opiskelusyksyn Korpilahdella monta, monta vuotta sitten.

Niin minä muistan asioita. Musiikista, tuoksuista, säätilasta, valosta. On jotenkin mieletöntä, miten yhtäkkiä jostain asiasta kumpuaa mieleen joku tilanne, elämänvaihe tai ihminen. Jotkut tuoksuvat kuuluvat tietyille henkilöille, sama hajuvesi jollakin toisella tuntuu kummallisella tavalla väärältä. Samalla tavalla tietyt asiat nivoutuvat yhteen elämässä ja muodostavat eriskummallisia rutiineja; Massive Attackin Mezzaninea on kuunneltava keväällä kun ensimmäiset pälvet ilmestyvät lumipeitteen keskelle.

Nyt stereoissani soi Engine Dowinin Demure. Se kuuluu elokuuhun, se on menneen kesän muistelemisen musiikkia.

Maanantaissa tyhmyys tiivistyy

Löysin itseni tänään pohtimasta varoituskolmio -sanan oikeaa kirjoitusasua.

Pitäisi varmaan nukkua enemmän.

Orava ilman pyörää

Loikkaaminen pois toisiaan turvallisesti toistavien päivien liukuhihnalta on yllättävän vaikeaa. Päivittäin ahdistun, stressaan, ihmettelen, vaivun epätoivoon... Eikö jatko-opintojen pitänyt olla iloinen asia? Käytännön järjestelyt (tai niiden puute), epätietoisuus ja epävarmuus asioiden selviämisestä vaivaa minua. Kaikki nämä muutokset tuntuvat olevan mörkö järjestystä rakastavalle mielelleni.

Ja kuitenkin mietin, miten mukavaa on taas päästä käsiksi uusiin asioihin, hankkia lisää uusia tietoja ja taitoja.

Onko se aikuisuutta, kun ei voi tuosta vaan loikata uusiin saappaisiin vailla huolen häivää?
Sen ajatteleminen vasta ahdistavaa onkin.