Lace and Whiskey

Äiti tilasi minulta vajaat neljä metriä reunapitsiä. Koska harvemmin kieltäydyn käsityöhaasteista ja koska muuten äitini epäilemättä virkata nitkuttaisi pitsin reumakätösillään itse ja kärsisi sitten seurauksista, päätin ottaa tilauksen vastaan.

Virkkamiseni on viime vuosina rajoittunut lähinnä pariin villamysyyn ja trikookuteesta virkattuihin asioihin, pikkuruisen koukun ja kalalangan maailmassa olen seikkaillut viimeksi noin viisitoista vuotta sitten iskeneen ruutuvirkkausinnostuksen (outoa, tiedän!) aikoihin. Reippaana tyttönä otin koukun kauniiseen käteen ja selasin äidin hyllystä löytämääni Hildegard Åstrandin Pitsinvirkkaus-kirjaa.

Äiti halusi liinaansa kapeahkon reunapitsin. Itse halusin pitsin joka tehdään koko leveydeltä kerralla, koska en halunnut ensin virkata vajaata neljää metriä ketjusilmukoita. Tähän malliin päädyin käytännön syistä: se oli ainoa jonka osasin tehdä. Kokeilin valehtelematta lähemmäs kymmentä erilaista ohjetta ja sain aikaiseksi lähinnä päänraapimista, epämääräisiä lankasuttuja ja "mikä silmukka mihin?", "pitäisikö tästä muka tulla pitsiä?" ja "eihän tässä ole mitään järkeä!" -huudahduksia. Alkuhankaluuksien jälkeen (aloitin tämänkin mallin kolmesti), ohje osoittautui ihan helpoksi ja mukavaksi tehdä, pelkkiä ketjusilmukoita ja pylväitä.

Nyt pitsiä on kolmisen metriä ja olen nokka kohti taivasta. Tällä kelpaisi elvistellä, jos kuuluisi ompeluseuraan. Pitsinvirkkaus on nimittäin kovan luokan mummotaito.